Rakkauskirjeitä ja Vettä kukille

Lukijana: Tuula Ilkka-Lehto

Niille jotka ovat kiinnostuneita hautausmaista ja niiden hiljaisten asukkaiden tarinoista, elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja ihmisten merkityksistä toinen toisilleen, on tässä kaksi hienoa opusta.

Kuolemasta ja siitä, mitä sen jälkeen voi tapahtua, puhutaan ja kirjoitetaan meillä vain vähän. Nämä kirjat tapahtuvat Ranskassa Pariisin Montmartren ja bretagnelaisen pikkukaupungin hautausmailla.

Näissä molemmissa romaaneissa jo kuolleet henkilöt alkavat erikoisella tavalla elää uudelleen jälkeenjääneiden läheistensä kautta. Toisessa tarinassa tärkeäksi hahmoksi nousee omaisten lisäksi hautausmaan hoitaja ja toisessa hautausmaan kiviseppä, jotka tuntevat muistomerkkiensä alla lepäävät ja heidän omaisensa hyvin ja siten sytyttävät ja ylläpitävät heidän elämänliekkiään vielä kuoleman jälkeenkin. Kesken tai selitystä vaille jääneet tarinat löytävät selkiytyksensä ja ratkaisunsa. Yllättäen kuolema ei näissä romaaneissa olekaan kaiken loppu ja päätepiste, unohdus ja pois antaminen, vaan elämän uudelleen viriäminen tai jopa jonkin uuden alku. Poismenneistä tulee osa sitä, mikä jatkuu täällä. Elämässä merkitykselliset ihmissuhteet pysyvät eivätkä katoa, ja jopa jollakin tavalla elpyvät uuteen kukoistukseen vielä tärkeän henkilön poismentyäkin. Ajatus voi tuoda monelle lohtua meillä, jossa kuolemaan suhtaudutaan hyvin järkiperäisesti ja kaiken loppuna. Lisäksi kuolemaa pidetään meillä niin yksityisenä tapahtumana – iskuna – että se tyrehdyttää ja estää sen jakamisen ja kokemisen yhdessä.

Yllättäen siis elämä, rakkaus ja koko elämän kirjo jännittävät tapahtumakulut ja merkitykselliset asiat syttyvät uuteen loistoonsa hautausmaiden vehmaissa maisemissa, kukkaloistossa naurussa ja kyynelissä. Lohdullista: elämä ja kuolema kuuluvat yhteen ovat lantin kääntöpuolet itse asiassa yksi ja sama. Suosittelen!

Kuva ja teksti: Tuula Ilkka-Lehto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *